Monesti joutuu miettimään, että seuraako ongelmat tosiaan, kerääntyykö ne yhteen. Usein nimittäin kun jotain sattuu ja tapahtuu, niin sitä seuraa yksi jos toinenkin epäonninen sattumus. Onko ne vaan sattumuksia, sattuman lahjoja (hmm.. halukkuudesta lahjan saantiin voidaan kai olla montaa mieltä :D) vai mistä on kyse?

Ensiksi tulee mieleen, että kun jotain pahaa tai ikävää sattuu, ihmisen tasapaino pettää, sisäinen harmonia järkkyy. Tällöin kai on loogista, että tuollaisessa epästabiilissa tilanteessa tekee erheen taikka virheen uudestaan, joko saman tai sitten jonkun muun. Siksikö ongelmat tuntuvat kasautuvan?

Vai jos se onkin jotain viisasta luonnon logiikkaa, että laitetaan kaikki koettelemus tulemaan samalla kertaa. Eikö sitä sanota, että "parempi kertarytinä ku ainanen kitinä" ;) sillä siis pidetään huolta, ettei jatkuvasti tule vastoinkäymisiä eteen vaan kun ne tulee kerralla niin jää myös aikaa jolloin niitä ei tule.

Kolmas mieleen tuleva selitys tälle on asenne. Ehkä kaikki on asenteesta kiinni. "Asenne ratkaisee. Aina." Niinhän Positiivarit asian ilmaisevat :) eli ongelmia ja sattumuksia tulee jokaisen tielle tasaisen tappavalla tahdilla, mutta asenne siitä miten ne ottaa vastaan, ratkaisee ovatko ne elämää isompia vai ainoastaan sopivan kokoisia ongelmia :) jokaiseen pieneen vastoinkäymiseen voi kompastua, jokainen kivi sydämellä hidastaa matkaa, mutta tarviiko sen sittenkään olla niin?

Kukaan ei meille tuo valmiiksi pureksittua elämää eteen, tasaista ja helppoa. Enkä usko, että kukaan oikeasti jaksaisi sellaista elääkään (kai kuolisi tylsyyteen ;)). Ongelmat pitävät meidät virkeinä, antavat haastetta, jotta voisimme iloita onnistumisista ja voitoista. Mitä isompi haaste, sitä isompi voitto! Ehkä vastaus onkin vaihtaa vain asennetta. Siihen pystyy jokainen. Kokeillaanko? :)

Kuinka vaikea onkaan olla rehellinen. Täysin rehellinen. Puhua totta ja sen lisäksi vielä sano nekin asiat, jotka tahtoisi jättää sanomatta. Olisiko elämä helppoa ja yksinkertaista, jos ihmiset oikeasti puhusivat suoraan ja rehellisesti. Ei tarvisi arvailla missä mennään, mitä toinen haluaa, mitä voisi toisen hyväksi tehdä. Vai suojellaanko me itseämme ja toisiamme jättämällä asioita sanomatta ja päästelemällä suustaan "valkoisia valheita"? Mitä siinä suojellaan?

Totuuden puhumisen kynnys nousee sitä korkeammaksi mitä vähemmän ihminen tuntee itseään. Vai nouseeko? Varmasti perimmäisen, oikean totuuden puhumisen kynnys ainakin. Eihän ihminen voi sanoa, mitä haluaa tai tuntee, ellei edes itse sitä tiedä. Jos jonkun asian jättää sanomatta sen takia, että pelkää, auttaisiko tuon pelon tunnistaminen puhumaan, sanomaan suoraan, siitä pelosta huolimatta. Ottamalla pelon mukaan keskusteluun, myöntämällä sen olemassaolon, sen voima laantuu. Sen kanssa voikin elää.

Useinhan ihminen toimii kummallisesti, koska seuraa vain sisäisiä "pakkojaan". Noita pakkoja aiheuttavat tunnistamattomat tunteet: pelot, viha, suru... Ne saavat ihmisen suojelemaan itseään totuudelta, mutta totuus on ainoa tie hyvinvointiin ja parempaan. Ilman totuutta joudumme jatkuvasti piilottelemaan sitä, varomaan, ettei luurangot tipahda kaapista kun ovea raottaa. Sulkemalla tunteet sisälle ja käsitelemättä niitä, aiheutamme itsellemme ja siinä samalla läheisille ongelmia, tuskaa, päänvaivaa, pahaa oloa. Onko se sen arvoista?

Totuus tekee kipeää. Niinkin on. Mutta ilman totuutta emme pääse kosketuksiin itsemme tai toistemme kanssa, aidosti. Emme ole aidosti läsnä jolloin emme kohtaa toista ihmistä (tai itseämme) oikeasti. Totuuden kautta löydämme aitoa tuntemista, ja voin sanoa tuon aidon tuntemisen kokeneena, ettei "tunteettoman" maailmassa ole mitään, jota siihen voisi verrata. Ei mitään.

Totuuden tiellä koetaan tuskaa, mutta siellä koetaan myös riemua, voittoa, armahdusta, iloa, onnea. Ja mitä lähemmäs itseäsi tulet, rakastaen ja hyväksyen, sitä lähemmäs pystyt päästämään muutkin ihmiset ja pääset kosketuksiin Oikeiden ja Aitojen Tunteiden kanssa. Tiedät eläväsi ja elämäsi helpottuu...

Minä pystyin siihen. Sinäkin pystyt! <3

 "Mikä maailmassa on vaikeinta? Kerron sen teille. Olla oma itsensä. Erityisesti se on vaikeaa silloin jos olet erilainen kuin muut ihmiset. Mutta takaan sinulle tämän: Mikäli uskallat olla oma itsesi, se, joksi luoja sinut loikin, tulet selviytymään elämästäsi loistavasi."

Edesmennyt klovni Emmet Kelly

Miksi eläimet pariutuvat? Jatkaakseen sukua, säilyttääkseen lajinsa. Tähän ei tarvita pitkäkestoista suhdetta, joissakin tapauksissa sekä uros että naaras huolehtivat jälkikasvustaan, mutta useimmiten se jää naaraan vastuulle. Useimmat eläinlajit eivät siis harrasta yksiavioisuutta ja pitkää yhteista taivalta.

Ihmisten ei tarvitse nyky-yhteiskunnassa kantaa huolta lajinsa hengissäsäilymisestä ja vaikka ihmislapsi on haavoittuvainen hyvin pitkän aikaa ja näin ollen tarvitsee äitiään, joka puolestaan tarvitsee isää huolehtimaan heistä, se ei selitä sitä miksi ihmiset pariutuvat. Myöskin he, jotka eivät lapsia halua tai voi saada. Mikä siis saa meidät ihmiset pariutumaan, muodostamaan parisuhteen?

Ihmisellä lienee luontainen ja perustavaa laatua oleva tarve rakastaa ja tulla rakastetuksi. Rakastaminen on paljon enemmän kuin vain jälkikasvun aikaansaamista, se on tunne siitä, että toinen ihminen tekee olostasi paremman, tekee ihmisestä itsestään paremman kuin mitä hän voisi olla yksin. Rakastetuksi tuleminen kertoo siitä, että henkilö on arvokas, rakastamisen arvoinen. Kuka nyt haluaisi olla huono ja kelpaamaton, jos voi olla hyvä ja kelpaava? Ellei sitten omaa aivan järjettömän huonossa kunnossa olevaa itsetuntoa tai muuta ongelmaa, joka voi vääristää ihmisen ajatuksia ja tuntemuksia.

Ihminen siis kaipaa tunnetta siitä, että on hyvä. Hän haluaa ja hänen tarvitsee peilata itseään muista ihmisistä. Ihminen ei kasva ihmiseksi ilman muita ihmisiä, peilejä. Löytämällä toisen ihmisen jota katsoessa hän näkee itsensä hyvänä, arvokkaana, rakastamisen arvoisena, hän tuntee löytäneensä jotain oikeaa, hän on löytänyt rakkauden. Mikäli tämä tunne on molemminpuolinen, yleensä ihmiset päätyvät parisuhteeseen

Parisuhteesta sitten... Ehkä kaksi ihmistä on katsoneet toisiinsa ja tunteneet löytäneensä jotain, ehkä sen rakkauden. Mutta kun toisen kanssa ollaan, tutustutaan, ehkä muutetaan yhteen, saadaan lapsia, vuosia kuluu, ei enää välttämättä olla niitä samoja ihmisiä, jotka kerran katsoivat toisiinsa itseään peilaten. Tässä tulee uuden peilaamisen aika, näenkö ja tunnenko yhä itseni hyväksi kun katson toista, antaako toinen minun olla sitä mitä sisimmässäni haluan olla. Olenko minä tai onko toinen muuttunut niin paljon, ettei tunne ole enää sama (enkä nyt todellakaan tässä kohtaa puhu siitä huumaavasta, hullaannuttavasta rakastUmisesta, enkä muuten liion silmillä katsomisesta, vaan sydämellä katsomisesta). Eihän elämä sitä ole, että kerran tehtyä päätöstä ei voi muuttaa, eihän?

Jos molemminpuolinen tunne siitä, että toisen kanssa on maailman parasta olla ja hänen kanssaan voi olla juuri oma itsensä ja tulla sellaisena hyväksytyksi ja rakastetuksi, vain jatkuu ja jatkuu, on parisuhteella mahtavat olosuhteet kasvaa ja kukoistaa. Silloin kun omaa ja toisen onnea ja hyvää oloa haluaa vaalia, ei pienillä murheilla ja ongelmilla ole liian suurta sijaa elämässä. Miten ihanalta se kuulostaakaan! Voiko se olla edes totta? Tietysti! Miksi tyytyä vähempään?

Niin! Miksi niin monet elävät epätyydyttävissä parisuhteissa? Eivätkö nämä ihmiset ole kurkistaneet sisällensä nähdäkseen kuka siellä asuu, mitä tämä haluaa, mistä hän pitää? Vai onko kenties unohdettu jatkaa peilaamista vuosien saatossa? Alussa kaikki tuntui hyvältä, rakkautta ja arvostusta riitti, mutta unohdettiinko niitä vaalia vai kasvettiinko liian erilaisiksi ihmisinä? Onko helpompaa elää epätyydyttävää elämää kuin ottaa vastuu omista toiveista ja haluista, tehdä työtä niiden eteen? Onhan se, helppoa se on, mutta tuhoavaa myöskin.

Pelkkä rakkaus ei riitä, sanotaan. Se riittää hyvin pitkälle, jos mukana on tahtoa ja halua, mutta ihan kaikkeen ei rakkauskaan pysty.

Täytyy ihan hämmästella itsekseni, että mistä moiset ajatukset on päähän pudonneet mutta onneksi ne voi jakaa ja purkaa pois... ja vaikka myöhemmin vaihtaa, mikäli siltä tuntuu

Tältä sivulta olen löytänyt niin paljon hyvää, että voisinpa sanoa, että se on yksi merkittävimmistä silmien avaajista, joita matkalla on vastaan tullut! Käsittämätöntä kuinka joku toinen ihminen, jota en ole koskaan edes tavannut, voi kirjoittaa siitä miltä minusta tuntuu...

Sanasta sanaa minua: www.healingeagle.net/Fin/Quotes/Masks.html

Pois tuskasta -kirja on ollut avain parempaan, vapaampaan, rauhallisempaan ja onnellisempaan elämään www.healingeagle.net/Fin/Txt/OutPain.html#alku

Olkaa hyvät! Halutkaa! Kokeilkaa! Nauttikaa!

Vaikka tarkoitus on blogia kirjoittaa nimettömänä ja näin pitää se mahdollisimman avoimena kaikenlaisille ajatuksille, tuli mieleen, että voisin näin alkuun itsestäni jotain kertoa...

Oon nuori (mitä se sitte ikinä tarkottaaki :D) naisihminen, joka sekä rakastaa että vihaa elämää. Välillä elämä on potkinu niin lujaa päähän, että on tehny mieli luovuttaa ja hypätä tuntemattomaan... Potkiihan tuo välillä vieläki, mutta se rakkauspuoli siinä pitää mut tiukasti jalat maan kamaralla. Mulla on käsittämättömän suuri usko ja toivo huomiseen, parempaan sellaiseen. Oon eläny lapsuuteni kodissa, jota leimaa hyvin vahvasti pelko ja ennakkoluulot. Kaikki erilainen, normaalista poikkeava (niin, mitä se normaali nyt sitte kenenki mielestä on) on jotenki pahasta, kaikki piti pitää "turvallisena ja tuttuna", julkisivu piti pitää kunnossa. Joten itsekseni oon kummastellu kerran jos toisenki, että mistä ihmeestä tuo usko oikeen kumpuaa. Ehkä se on oinaan lahja ja kirous, että kaikki mitä tehdään, tehdään täysillä :P

Itsetutkiskelun ja paremman elämän etsimisen matkalle lähdin syksyllä 2008, kun muutin ekaa kertaa yksin asumaan. Mulla oli aikaa keskittyä vaan itteeni eikä lapsuuden kodin ongelmaiseen ilmapiiriin. Huomasin, etten tienny yhtään kuka oon. Mulla ei ollu lempiruokaa, -väriä, -laulua, ei mitään. Mä olin just sellanen mitä milloinki joku ulkopuolinen musta halus, ikuinen miellyttäjä!

Samaisena vuonna kesätöissä ollessa sain ensimmäisiä viittauksia paniikkioireisista kohtauksista. Kiireisinä aamuina huimausta, kylmää hikeä, huonovointisuutta... Luulin jo että raskaaksiko sitä oli vahingossa pamahtanut, mutta ei, keho se vain kertoi, ettei enää pysy perässä. Niinpä tein ensimmäistä kertaa elämässäni sellaisen näkyvän päätöksen, jonka tiesin olevan vastoin kaikkea "normaalia": en jatkanut työsopimusta, vaikka siihen tarjottiin mahdollisuutta. Vietinkin työttömänä ollessa yhtä elämäni parhaista hetkistä. Tein sitä mistä tykkäsin, olin itseni kanssa, tutkiskelin itseäni ja ympärillä olevia asioita... Ja sillä tiellä ollaan :)

Sen jälkeen on tapahtunu paljon: oon alottanu ja jättäny kesken töitä ja kouluja, oon itkeny silmät päästä, huutanu apua pahaan oloon, pudonnu polvilleen aina vaan uudestaan ja uudestaan, juuri kun luulin, että opin elämää oikein. Niinpä, virheitä siis tein paljonkin, mutta elämä piti musta huolta (jopa sillä että se tosiaan pudotti mut polvilleen sillon ku luulin olevani valmis, itseriittoinen ja voimakas). Elämä opetti ja opettaa edelleen ja siitä oon sanoinkuvaamattoman kiitollinen. Samoin oon kiitollinen niistä ihanista (ja vähemmän ihanista) ihmisistä, jotka on mun tielle osunee, toinen toisille me täällä ollaan oppilaita ja opettajia <3

Nyt mun päämäärä on elää onnellista elämää, elää tässä hetkessä. Elämän tarkoitus on mun mielestä elää hyvä ja onnellinen, omannäköinen elämä. Kukaan toinen ei voi tulla sulle sanoo mikä on sulle oikein ja mikä väärin. Oikeastaan tykkään ajatella, ettei oikeaa ja väärää oo, on vaan asioita, jotka on joko hyväksi tai vähemmän hyväksi sulle :) ja meillä ihmisillä ku on vapaus valita! Turha p*skasta elämästä on kellekkään valittaa tai jonku toisen syyksi laittaa sitä, ettei itse uskalla tehdä valintoja, jotka on itselle hyväksi.. Toki joku voi ajatella, että oon lapsellinen ja itsekäs, mutta olenpahan ainakin onnellinen ollessani lapsellinen ja itsekäs ;) ja siinä vaiheessa se on aika sama sille mitä joku toinen ihminen on musta mieltä, hän eläköön omaa elämäänsä niin minä teen samoin omani kanssa :)